Jalan kuntoutumisesta

Jalan kuntoutus alkaa olemaan loppusuoralla, vaikka olenkin toipilas tämän vuoden loppuun. Kävin tiistaina ortopedin kontrollikäynnillä ja ortopedi oli ällistynyt siitä, miten oon saanut säilytettyä jalan lihaskunnon näin hyvänä leikkauksesta huolimatta. Ortopedi nyki, taitteli ja testaili jalkaa, kertoi että jalka on toipunut ennätysvauhtia ja ylittänyt kaikki odotukset. Toivotti tsemppiä Afrikkaan ja käski olemaan reippaana.

Tänään oli viimeinen fyssari. Kerroin lintsanneeni jumpasta, fyssari käski olla lempeä itselle ja kehui kävelyäni hämmästyttävän symmetriseksi. Kyykkäsin eka kahdella jalalla, sitten yhdellä. Kummankin jalan linja todella suora, leikatunkin polven linja parempi kuin valtaosalla terveistä. Juteltiin pitkät pätkät Afrikasta, fyssari kertoi olevansa onnellinen sekä matkasta että siitä, että mun ei tarvitse vielä tässä vaiheessa kuormittaa jalkaa nykyisen työpaikkani painitilanteisssa. Sain tehtäväkseni kyykkäillä yhdellä jalalla ja tehdä askelkyykkyä, jotta jalan liikerata vetreytyisi ja saisin sen motoriikan toimimaan yhtä nopealla tahdilla kuin terve jalka toimii. Fyssari kertoi mun olleen kiva potilas ja että oon tehnyt suuren työn jalan kuntoutumisen eteen. On kuulemma harvinaista että potilasta joutuu perseelle potkimisen sijaan toppuuttelemaan ja hieman vetämään liinoja kiinni. Kiitin tsemppaamisesta ja siitä, että fyssari on jaksanut kaikki nämä 14 viikkoa valaa uskoa siihen, että jalka kuntoutuu vielä.

Kahden viikon kuluttua saan aloittaa varovasti hölkkäämään. Salilla käyminen on enemmän kuin sallittua. Ei pallopelejä, ei kontaktilajeja, ei joukkuepelejä tänä vuonna. Zumbaa ei suositella, mutta voin kokeilla sitä oman fiiliksen mukaan jos skippaan kiertoliikkeet. Joogan aloitan heti syyskuun alussa. Oon sekä fyssarin, että ortopedin mukaan erittäin hyvässä muuttokunnossa. HYVÄ MINÄ!!!

Polven kuntoutusprosessi on ollut pitkä ja kivinen. Eka kuukausi oli henkisesti kaikkein raskain, kun joutui koko ajan olemaan hieman riippuvainen toisista. Liikkuminen jo kotona oli hankalaa, muualle alkuun yksin lähteminen mahdotonta. Yritin silti pysyä liikkeessä ja toimia itsenäisesti, väitän että just siksi oon saanut itseni hyvään kuosiin näinkin äkkiä. En ole jumittanut sohvalla, vaan tehnyt asioita oman toimintakykyni mukaan ja kepeistä päästyäni kävellyt kävelemistäni! Kaikille ACL-leikkaukseen meneville toivotan siis pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja suopeutta omaa hitaampaa olemusta kohtaan. Jalan suhteen mulla on enää yksi ainoa toivomus. Ettei sitä enää koskaan särkisi ja että mää vielä joskus voisin hypätä onnesta X-hypyn!

Oho. Siinä oli kaks toivomusta.

10 päivää leikkauksesta

Polven operoinnista on tänään kymmenen päivää. Kinttu toipuu (ja taipuu) hämmästyttävällä vauhdilla! Kotona ollessa en joudu enää  käyttämään särkylääkkeitä, mutta jalka kipeytyy helposti kun se rasittuu. Ruokakaupassa, rannalla ja kavereilla käydessä polvi turpoaa, alkaa jomottaa ja se on pakko saada kohoasentoon. Oon kuitenkin yrittänyt olla jumittumatta kotisohvalle, koska liikkeessä pysyminen nopeuttaa paranemista ja ennen kaikkea pitää mun pään kasassa!

Mulla on ollut mitä parhaimmat sairastelukelit ja aurinko on paistanut jo varmaan viikon aamusta iltaan! Kämppis pesi parvekelasit ja eilen päästiin vihdoinkin eroon remonttiroskista. Oon ottanut aika paljon brunaa punaa pintaani, kun olen istunut partsilla lukemassa kirjaa ja opiskelemassa swahilia. Nyt odotan innolla sitä, että jalka on siinä kunnossa, että pääsen puistoihin, kahviloihin ja terasseille hengailemaan! Toistaiseksi en ole uskaltanut lähteä toikkaroimaan edes bussilla, koska jo pelkkä pysäkille yksin käveleminen jännittää!

Mikä on päivän väri? Onneksi tuo muuttuu rusketukseksi! Muuttuuhan?

Tässä on tämä jalkani vielä! Taipuu jo ilman suuria ponnisteluja 90 asteen kulmaan, vaikka viikko sitten ei meinannut kunnolla edes nousta. Fyssari sanoi leikkauksen jälkeen, että jalan kuntoutumisesta leikkaus on vain 40 prosenttia, loput on itsestä kiinni. Jumppaaminen oli ensin tosi turhauttavaa ja kivuliasta, mutta kun jo nyt näkee aktiivisen kuntouttamisen tulokset, oon tosi tyytyväinen siihen, että vedin heti leikkauksen jälkeisenä päivänä panacodin voimalla jumppasarjaa läpi, vaikka välillä itku pääsikin!

Hermot ovat kireällä aika usein, kun tekisi mieli tehdä kaikkea kivaa, mutta ei vielä pysty. Eniten harmittaa jumittaa Turussa vain siksi, että täytyy hoitaa ensimmäinen fyssarikäynti pois alta. Onneksi äiti tulee ensi viikolla pelastamaan mut ja pääsen vihdoinkin Pohjois-Pohjanmaalle ja irti kaikesta arkisesta. Tänään vituttaa kaikista eniten se, että todennäköisesti joudun katsomaan Suomen finaalipelin kotisohvalla yksin.Voiko oikein enää säälittävämpää olla? Jollekin introvertille tällainen kotona möllöttäminen on varmaan mahdollisuus toteuttaa itseään, mutta minä haluaisin vain olla siellä, missä mun ihmisenikin ovat!

Kolme Päivää Leikkauksesta

Leikkauksen jälkeiset kolme päivää ovat menneet vaihtelevissa tunnelmissa. Perjantaina ja lauantaina olin aika poikki ja huonovointinen, koska jouduin syömään hirveät määrät kipulääkkeitä saadakseni fyssarin antamat jumpat tehtyä. Lääkkeet väsyttivät, oksettivat ja yleensä jumpan jälkeen nukahdin moneksi tunniksi. Pari päivää meni niin, etten oikeastaan saanut aamupalaa lukuunottamatta mitään syötyä ja makasin sohvalla raatona. 

Eilen illalla jumppasin pelkän Buranan voimalla ja päätin jättää apteekin kipulääkkeet kokonaan pois. On inhottavaa olla sekä liikuntavammainen, että jatkuvassa pilleripöhnässä. Polvi on kipeä, mutta mun toimintakyky paljon parempi, kun voin touhuilla arjen askareita ja nauttia kesästä ulkona. Jumppaaminen vituttaa, mutta tekee polvesta vetreämmän ja laskee turvotusta. Kuntoutuminen on ihan älyttömän nopeaa ja tänään pääsin kiipeämään jo portaita keppien kanssa! Polven päälle pystyy varaamaan ja se taipuukin jo ihan hulluna verrattuna ekaan päivään!

Napapiikkien pistäminen on joka ilta samanlainen jännitysnäytelmä. Mahaläskistä kiinni ja tuikkaamaan!

Leikkaushaavan päälle lätkäistyt haavatyynyt olivat aika ruokottomassa kunnossa ja tänä aamuna sain vihdoin ja viimein luvan kanssa repiä ne hemmettiin ja pääsin suihkuun! Läpysköiden alla oli ihan siisti leikkaushaava ja aika mojovat mustelmat! Polvilumpio on vielä kaiken turvotuksen ja pöhön alla piilossa, mutta eiköhän se sieltä jossain vaiheessa ala taas löytyä...

Musta on huippukivaa, etteivät mun kaverit ole täysin unohtaneet mua! Jussi soitti tänään ja pyysi Uittamolle rantsuilemaan. Sinne siis! Sain itseni taivuteltua rantahiekalle istumaan ja lähtiessä Jussi ritarillisesti nosti mut ylös sieltä. Miten mun elämässä onkin vaan niin huippuja tyyppejä?

TÄSTÄ TULEE PARAS KESÄ IKINÄ!!!

ACL-leikkaus

Ohi on yksi tähän astisen elämäni jännittämmistä päivistä. Jalka on leikattu, edessä valtavalta kuulostava kuntoutumisprosessi ja monta viikkoa kepeillä kynkkäämistä. Vointi on olosuhteisiin nähden aika bueno ja lähellä kaikki mitä tarvitsen - riittävästi kipulääkkeitä, juotavaa, telkkari, tietokone, kännykkä ja hyvää luettavaa.

Mun piti olla eilen sairaalassa klo 7.30. Sain kyydin kaveriltani Jussilta, joka oli nukkunut edellisyön meidän sohvalla. Marssin sairaalaan reippaasti kainalosauvat kädessäni ja jäin aulaan odottelemaan hoitajaa. Pääsin huoneeseeni, sain sairaalavaatteet ja esilääkitykseksi pari käsikauppasärkylääkettä. Lääkäri kävi katselemassa ja vääntelemässä jalkaani ja toteamassa leikkauksen tulevan todella tarpeeseen. Klo 8 olin jo leikkaussalissa kanyyli kämmenselässä. 

Mua jännitti leikkauksessa eniten spinaalipuudutus, johon sain niin tujun lääkityksen, että näin mua hoitaneen mieshoitajan kahtena. Ensimmäiset selkäpiikin jälkeiset muistikuvat ovat aika heikot, mutta muistan höpöttäneeni, kuinka olen katsonut Housen kaikki tuotantokaudet ja miten ällöttävältä tuntui katsella omaa tunnotonta jalkaa pudistettavana. Onneksi leikkaussalihenkilökunta oli kivaa ja mulla oli koko ajan sellainen olo, että olen hyvissä käsissä.

Mun jalan operoi Mehiläisessä ja TPS:n joukkuelääkärinä toimiva Petri Paakki. Mulla oli Paakista kivat mielikuvat jo viime kesältä, sillä Paakki tuntui olevan ainoa, joka otti mun katkenneen eturistisiteeni tosissaan. Sain seurata operointia näytöltä ja Paakki selosti koko ajan mitä tekee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Leikkurin porukalla oli ihan yhtä musta huumorintaju kuin meidän työtiimillä, joten olin siellä kuin kotonani. 

Kaikessa lyhykäisyydessään Paakki tarkisti polven tähystimellä, hävitti kaikki ylimääräiset irtokrämmäleet, fiksasi hieman polvilumpion pintaa, nappasi palan harmstring-jänteestä, pulttasi sen luihini kiinni ja kursi jalan kasaan. Horkka iski siinä vaiheessa kun mut siirrettiin leikkauspöydältä vaunuihin ja kärrättiin heräämöön. En ole koskaan palellut niin paljon! Nukuin tunnin lämpöpeiton alla, kunnes tunto alkoi palautumaan ja sain vahvaa särkylääkettä kipujen ennaltaehkäisyyn. 

Pääsin osastolle hyvin pian ja soittelin läpi perheenjäsenet ja kavereista tärkeimmät. Kävin röntgenissä, napsin hieman lisää pillereitä, söin (voi luoja että mulla olikin nälkä!), kävin hoitajan saattelemana pissalla ja tapasin fyssaria (saaden hirveän itkukohtauksen) ja pääsin Sannan saattelemana kotiin. Ensimmäiset vastoinkäymiset tulivat sairaalan aulassa, kun verenpaineet heittivät kuperkeikkaa, korvissa alkoi sirisemään, jalkasärky tuntui ihan oksettavalta, tuli jano ja taju meinasi lähteä. Aulasta henkilökunta soitti takaisin osastolle, josta hoitaja tuli tsekkaamaan mun voinnin.

Fiilis helpotti ja pääsin käpsyttelemään ulos sairaalan tiloista. Seuraava pahoinvointikohtaus iski auton takapenkillä, kun kruisailtiin kohti Drive In-apteekkia. Haettiin lääkkeet, mäkkisafkaa ja tultiin meille hengailemaan. Muuta en oikeastaan tehnytkään kuin makasin sohvalla, lääkitsin itseäni hiljaiseksi ja nukahdin. Kipu oli hetkittäin ihan perseestä ja mulla sellainen olo, että olen jotenkin tavallista heikompi potilas ja paskempi toipuja. 

Yöllä heräsin pari kertaa pissalle, mutta kivut eivät juurikaan oxycontinin jälkeen unta häirinneet. Tänään jalka on ollut paljon parempi, kävely ei ole aiheuttanut oksettavaa oloa, eikä vitutuskaan tunnu enää niin massiiviselta. Tänään aloitan myös ahkeran jumppaamisen, sillä itse leikkaus on vain 40 prosenttia jalan kuntoutumisessa ja loput on toipilaasta itsestään kiinni. Kunhan ensin olen syönyt panacodin ja ottanut torkut.