Suomieloa

Olen ollut Suomessa neljää päivää vaille kuukauden, eikä minulle edelleenkään ole kehittynyt minkäänlaista motivaatiota täällä olemiseen. Elämä on yhtä puuroa. Ihmiset hokevat, että minun täytyisi elää hetkessä, mutta miksi oikeastaan haluaisin elää tässä hetkessä, kun se tuntuu kaikin puolin epämiellyttävältä tässä ympäristössä juuri nyt.

Arjessa pahinta on tylsyys ja ennalta-arvattavuus, ei niinkään arki itse. Tykkään hirvittävän paljon minun työstäni, kodistani, kämppäkaveristani, harrastuksistani ja kaikesta sisällöstä, jota minun elämässäni on. Ongelma on oikeastaan se, että jalkojen alla polttaa.

Minä olen aina ollut huono pysymään paikallani. Elämäni on ollut sitä, että olen jollain tavalla ollut aina liikkeessä. Jos en sitten fyysisesti, niin elämässä on ollut koko ajan paljon monenlaisia muuttuvia tekijöitä. Lappeenrannassa asuin neljä vuotta, mutta elämässäni ei ollut kämpän lisäksi mitään pysyvää. Vaihdoin työpaikkaa, heitin keikkaa epäsäännöllisesti, lintsasin paljon koulusta ja illat istuin kapakassa kavereiden kanssa. Nyt minulla yhtäkkiä onkin ammatti, vakituinen työ ja vuokrakämppä lähiössä ja kaikki ainekset tylsään, keskiluokkaiseen elämään. En minä ihan tätä elämältäni tilannut.

Minä uskon, kenties lapsellisesti, siihen että jotkut ihmisistä on luotu kulkemaan. Minä haluan olla irtolainen, seikkailija ja nomadi. Minä haluan elää vapaana, asettua paikalleni hetkeksi ja jatkaa taas matkaa kun siltä tuntuu. Sitä minä olen aina halunnut ja siksi käyn läpi tätä kriisi

No. Se siitä jaarittelusta ja valituksesta. Elämä on nyt tätä, joskus jotain muuta. Näillä mennään. Onneksi isoja juttuja on tapahtumassa, niiden voimalla jaksan! Ei minun elämä päivästä toiseen ole tätä kurjuudessa rypemistä, mutta näin kun krapulassa ja nuhassa makaa yksin kotona, tulee mieleen kaikenlaisia synkkyyksiä.

Käytiin Lappeenranta-kavereiden kanssa Helsingissä viime viikolla. Lähdin tiistaina aamubussilla Turusta ja matkasin suoraan sinne, missä Helsinki antaa parastaan. Sörkkaan. Yritin etsiä ackeeta Hämeentien etnisistä ruokakaupoista, mutta löysin vain callaloota. Halusin käydä lounastamassa Tam Tamissa afrikkalaista ruokaa, mutta ravintola oli lopettanut ja sen tilalle oli tullut jamaikalainen Jamaican Mama's. Ihan huippua! Palvelu oli hyvää, hinta halpa, jerk chicken parasta mitä olen karibian ulkopuolella maistanut ja itse tehty inkivääriolut vei kielen mennessään!

     

Illalla lähdettiin porukalla ulos ja käytiin juomassa coctaileja American Barissa. Sen jälkeen käytiin safkaamassa kiinalaista ruokaa, jonka piti olla jotenkin parempaa kuin tavallisen kiinalaisen. En yllättynyt, kun annos kuitenkin oli samanlaista natriumglutamaattisontaa kuin kaikissa muissakin kiinalaisissa. Ostin Helsingistä hirveän paljon hyviä kirjoja, joiden lukemiseen olenkin oikeastaan kaiken vapaa-aikani käyttänyt Turkuun palattuanu.

Irrotin afrikkaletit, kun niiden kanssa oli hankala olla Suomessa. Pipot eivät oikein mahtuneet päähän ja letit alkoivat jo hiukan hapsuttaa. Pelotti hieman sekin, että joku teini nappaa niistä kiinni raivon vallassa kun homma menee painiksi. Nyt minulla on taas ohut liiskatukka. Rusketuskin on melkein lähtenyt. Taidan näyttää aikamoiselta hiireltä naama kalpeana, tukka lytyssä ja suupielet alaspäin. Suomi ei tee minulle hyvää.