Jostain se on aloitettava. SE OMA ELÄMÄ. Simo kävi kylässä ja sanoi, että "Mjoo, näyttää siltä että kaikki apu on tarpeen". Paluumuuttajan elämä on kyllä ihan oikeasti yllättänyt vaikeudellaan.
Kaikista eniten olen yllättynyt siitä, miten musta on tullut niin surkea rahankäyttäjä. Oon aina käyttänyt ruokaan kohtuuttoman paljon rahaa, valinnut yleensä tuoteet laadun enkä hinnan perusteella. Nyt on ollut pakko ostaa halppisvaihtoehtoja ja jättää osa jutuista kokonaan pois. Köyhällä ei ole vara syödä terveellisesti, joten makaronilinjalla mennään.
Sain siis avaimet mun kämppään torstaina. Rullasin tänne bussilla mukanani matkalaukullinen vaatteita ja jäin papereiden allekirjoittamisen jälkeen vähäksi aikaa istumaan mun sähköttömän asunnon ainoan huoneen puulattialle.
Käytän lautasena tyhjää jauhelihapakettia, keitän makaronit salaattikulhossa ja nukun vierashetekalla. Eilen sain telkkarin ja pienen lipaston köyhäinavustuksena Kiralta ja Jukalta, TV-alusta on semidyykattu. Mulla ei oo yhden yhtä kahvikuppia, joten juon pannukahvia juomalaseista. Luulin oikeesti, että elämä Tansaniassa oli alkeellista. :D
Kämpässä haisee mummo, naapureina on juoppoja, prostituoituja ja hulluja, ulko-ovi on niin väljä että nään siitä läpi käytävään. Mutta mulla on ne mun puulattiat, ne leveät ikkunalaudat ja nuo ihanat kaapistot. Ja mulla on koko ajan semmoinen olo, että oon kotona, vaikka patja särkee selkää ja mun tyyny on nyrkin kokoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti