Lähdön tunnelmia

Olipa rankka viikonloppu! Perjantain juhlittiin mun läksiäisiä isolla jengillä täällä mun ja Karon kämpillä aina lauantaiaamuun saakka, jolloin kömmittiin koko porukalla Karoliinan sänkyyn nukkumaan. Parin tunnin yöunien jälkeen tilattiin pitsaa ja köllötettiin olohuoneen levitetyllä sohvalla, kunnes ainoa kortillinen ja ajokuntoinen kuskimme Karo heitti pojat saunomaan YO-kylään. Lauantaina streittailtiin tyttöporukalla, häröiltiin Kakolassa ja tehtiin iltapäiväajelu Karoliinan vanhempien kesämökille. Yöllä käytiin moiksuttelemassa poikia yökerhossa, mutta ei oikein sytytty. Tänä aamuna sitten heräsin auringonpaisteeseen, Kirsin  heippahalaukseen ja omituiseen tunteeseen siitä, että jotain tartteis tehdä!

Silti en ole tehnyt juuri mitään. Tälläkin hetkellä istun ruokapöydän äärellä ja natustan ruisleipää, jonka päälle olen lappanut puoli purkkia Abban valkosipulisilliä. Olo on aika surrealistinen. En tajua lähteväni, pakkaaminen on rutiininomaista tavaroiden listaamista ja laukkuun heittelyä ja mulla on ihan samanlainen olo kuin muinakin sunnuntaiaamuina... Kunnes välillä tajuan, että huomenna herään viimeistä kertaa omasta sängystäni ja lähden Ruotsin kautta tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päähän rakentamaan omaa afrikkalaista arkeani.

Pyykkiä on valtava vuori pestävänä ja pesukone käy koko ajan. Miksi tällainenkin savotta piti jättää viimeiselle päivälle? Ruisleipä on ostamatta. Matkalaukku räjähtänyt huoneeni nurkkaan. Kävin aamusuihkussa ja lorotin vettä, ihan vain siksi että juoksevaa lämmintä vettä vielä on. Puoli päivää on mennyt puhelimessa, koska mulla on ympärilläni enemmän ihania ihmisiä kuin koskaan osasin kuvitellakkaan. 

Täten päätän tämän blogipäivityksen tähän ja yritän tarttua toimeen. Seuraavan kerran kun näpyttelen tänne, olen toivottavasti jos en nyt Tansaniassa, niin ainakin Suomen rajojen ulkopuolella. SEIKKAILU ALKAKOON!