Safaripäiväin aamuissa on jotain aivan erityistä. Herätyskello soi ennen ensimmäisiä auringonsäteitä, vatsassa kutkuttelee jännitys ja ilo ja ilmassa on suuren seikkailun tuntua. Kaikki ovat hyvällä tuulella. On kivaa pakkailla safarijeeppiä ja lopulta ahtautua auton takapenkille herkkujen, lunch boxien, kameralaukkujen ja hyvien tyyppien kanssa.
Autosta muodostuu kompakti liikkuva koti safarin ajaksi. Kuski istuu edessä, kokki vänkärinä. Jokaisella on oma paikkansa ja kaikki tuntevat kirjoittamattomat säännöt. Älä levittele tavaroitasi toisten paikoille, laita roskat roskiin, älä juo muiden vesiä, anna kaikille tilaa valokuvata, lainaa kiikareita ja kun näet eläimen, niin kerro siitä kuskille ja safarikavereillesi. Jymypaikkaan saavuttaessa kaikki huokailevat, ovat yhtenä myttynä ja tallovat toistensa varpaita. Auto on suloisen kaaoksen vallassa, ihmiset pölyisiä ja vaatteet likaisia.
Pitkän ajon jälkeen on ihana saapua teltoille. Minä olen ollut safarilla kolme kertaa. Kaksi kertaa Serengetissä ja Ngorongorolla, kerran Lake Manyaralla ja Tarangiressa. Olen majoittunut kahdelle camp sitelle ja kerran telttalodgeille. Camp site on mun mielestä kivempi vaihtoehto. Elävämpi ja lähempänä luontoa.
Illalla nälkä on valtava ja on ihana vihdoinkin saada ruokaa, pelailla korttia, suunnitella seuraavan päivän aikatauluja ja jutella niitä näitä. Muistella, että mitä kaikkea hienoa tulikaan nähtyä, kuvata savannin horisonttiin laskevaa aurinkoa ja kuunnella hyeenojen naurua. Savannilla on kylmä, mutta makuupussi lämmittää.
Safarin ensimmäisenä päivänä innostuu kaikesta ihan ylenpalttisesti. Oooo seepra! Uuuu kirahvi! Ja ihan saatanasti antilooppeja! Linnut, magnustit, ja gnut ovat maailman siistein juttu, kunnes niihin tottuu. Parhaita hetkiä on olleet ne, kun on päästy oikein lähelle petoeläimiä. Heinikossa makaavat leijonat, puussa lepäävä leopardi ja pensaiden varjossa torkkuvat gepardiveljekset. Kasvissyöjistä tykkään eniten kirahveista ja norsuista. Kerran löydettiin suuri kirahvilauma ja ajettiin niiden keskelle. Ne ovat valtavia!
Ja sitten on tietty ne maisemat. Kaikissa eri vihreän sävyissä heinää, nurmikkoa ja pensaita. Silmänkantamattomiin jatkuva savanni. Sininen taivas. Ilma Serengetissä on niin helppo hengittää ja maasaiden vaellusmaat aivan uskomattoman kauniita. Älytöntä, että joillekin ihmisille nämä maisemat ovat arkipäivää. On niin kaukainen ajatus, että tälläkin hetkellä siellä maasaisotureiden bomissa vaimot ja vuohet nukkuvat kaikki sulassa sovussa.
Kun tammikuussa eräänä iltana saavuttiin safarilta Moshiin ajattelin, että ei enää koskaan Serengetiin. Nyt puoli vuotta myöhemmin mulla on sinne kamala ikävä. Ehkä sittenkin safarille… Neljännen, viidennen ja ties kuinka monennen kerran!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti