ACL-leikkaus

Ohi on yksi tähän astisen elämäni jännittämmistä päivistä. Jalka on leikattu, edessä valtavalta kuulostava kuntoutumisprosessi ja monta viikkoa kepeillä kynkkäämistä. Vointi on olosuhteisiin nähden aika bueno ja lähellä kaikki mitä tarvitsen - riittävästi kipulääkkeitä, juotavaa, telkkari, tietokone, kännykkä ja hyvää luettavaa.

Mun piti olla eilen sairaalassa klo 7.30. Sain kyydin kaveriltani Jussilta, joka oli nukkunut edellisyön meidän sohvalla. Marssin sairaalaan reippaasti kainalosauvat kädessäni ja jäin aulaan odottelemaan hoitajaa. Pääsin huoneeseeni, sain sairaalavaatteet ja esilääkitykseksi pari käsikauppasärkylääkettä. Lääkäri kävi katselemassa ja vääntelemässä jalkaani ja toteamassa leikkauksen tulevan todella tarpeeseen. Klo 8 olin jo leikkaussalissa kanyyli kämmenselässä. 

Mua jännitti leikkauksessa eniten spinaalipuudutus, johon sain niin tujun lääkityksen, että näin mua hoitaneen mieshoitajan kahtena. Ensimmäiset selkäpiikin jälkeiset muistikuvat ovat aika heikot, mutta muistan höpöttäneeni, kuinka olen katsonut Housen kaikki tuotantokaudet ja miten ällöttävältä tuntui katsella omaa tunnotonta jalkaa pudistettavana. Onneksi leikkaussalihenkilökunta oli kivaa ja mulla oli koko ajan sellainen olo, että olen hyvissä käsissä.

Mun jalan operoi Mehiläisessä ja TPS:n joukkuelääkärinä toimiva Petri Paakki. Mulla oli Paakista kivat mielikuvat jo viime kesältä, sillä Paakki tuntui olevan ainoa, joka otti mun katkenneen eturistisiteeni tosissaan. Sain seurata operointia näytöltä ja Paakki selosti koko ajan mitä tekee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Leikkurin porukalla oli ihan yhtä musta huumorintaju kuin meidän työtiimillä, joten olin siellä kuin kotonani. 

Kaikessa lyhykäisyydessään Paakki tarkisti polven tähystimellä, hävitti kaikki ylimääräiset irtokrämmäleet, fiksasi hieman polvilumpion pintaa, nappasi palan harmstring-jänteestä, pulttasi sen luihini kiinni ja kursi jalan kasaan. Horkka iski siinä vaiheessa kun mut siirrettiin leikkauspöydältä vaunuihin ja kärrättiin heräämöön. En ole koskaan palellut niin paljon! Nukuin tunnin lämpöpeiton alla, kunnes tunto alkoi palautumaan ja sain vahvaa särkylääkettä kipujen ennaltaehkäisyyn. 

Pääsin osastolle hyvin pian ja soittelin läpi perheenjäsenet ja kavereista tärkeimmät. Kävin röntgenissä, napsin hieman lisää pillereitä, söin (voi luoja että mulla olikin nälkä!), kävin hoitajan saattelemana pissalla ja tapasin fyssaria (saaden hirveän itkukohtauksen) ja pääsin Sannan saattelemana kotiin. Ensimmäiset vastoinkäymiset tulivat sairaalan aulassa, kun verenpaineet heittivät kuperkeikkaa, korvissa alkoi sirisemään, jalkasärky tuntui ihan oksettavalta, tuli jano ja taju meinasi lähteä. Aulasta henkilökunta soitti takaisin osastolle, josta hoitaja tuli tsekkaamaan mun voinnin.

Fiilis helpotti ja pääsin käpsyttelemään ulos sairaalan tiloista. Seuraava pahoinvointikohtaus iski auton takapenkillä, kun kruisailtiin kohti Drive In-apteekkia. Haettiin lääkkeet, mäkkisafkaa ja tultiin meille hengailemaan. Muuta en oikeastaan tehnytkään kuin makasin sohvalla, lääkitsin itseäni hiljaiseksi ja nukahdin. Kipu oli hetkittäin ihan perseestä ja mulla sellainen olo, että olen jotenkin tavallista heikompi potilas ja paskempi toipuja. 

Yöllä heräsin pari kertaa pissalle, mutta kivut eivät juurikaan oxycontinin jälkeen unta häirinneet. Tänään jalka on ollut paljon parempi, kävely ei ole aiheuttanut oksettavaa oloa, eikä vitutuskaan tunnu enää niin massiiviselta. Tänään aloitan myös ahkeran jumppaamisen, sillä itse leikkaus on vain 40 prosenttia jalan kuntoutumisessa ja loput on toipilaasta itsestään kiinni. Kunhan ensin olen syönyt panacodin ja ottanut torkut.