perjantai 12. huhtikuuta 2013

Pariisi

Lähdin Ranskaan suoraan iltavuorosta vailla hajuakaan siitä, että minne kuulun ja missä haluan elää. Turku kyllästytti ja olin passivoitunut. Elämä tuntui tyhjänpäiväiseltä haahuilta ja lähdin etsimään muistutusta siitä, että millaista elämän kuuluisi olla ja miten voisin sitä vaihtoehtoisesti ehkä joskus elää.


Nukuin yöni Turku-Helsinki väliä ajavassa Express-bussissa. Päästyäni lentokentälle heitin rinkan penkille ja tein itselleni tukikohdan terminaali ykköseen. Nukahtelin, mutta en saanut kunnolla unen päästä kiinni. Odottelin check innin aukeamista ja hytisin kylmästä. Parin tunnin kuluttua sain kamat lentokoneeseen ja pääsin turvatarkastuksen toiselle puolelle safkaamaan.

Lensin Lufthansalla Frankfurtiin ja sieltä Pariisiin. Vaihto oli kaoottinen ja nopea kun piti juosta kerroksesta toiseen ja taas takaisin kaikkien hissien ollessa tukkeessa. Kävelyhihnoilla kiljuin raivon vallassa "excuse me!" ja runnoin tieni läpi kyynärpäätaktiikalla. Vannon, että jokainen edessäni töröttänyt 
urpo vastasi minulle suomeksi. 

Hikisenä ja antipatioissani ehdin lennolta toiselle ja saavuin Charles Du Gaullen kentälle jo 11.00 aikoihin.  Lentokentältä kulkee ilmainen lähijuna läheiselle juna-asemalle, josta voi ostaa 9.50 € maksavan junalipun junaan, joka kulkee Pariisiin tosi kätevästi. Tutustuin junassa vanhaan puolalaiseen mieheen ja hänen hurmaavaan australialaiseen naisystäväänsä. Mustalaismies soitti junassa haitariaan, annoin liian ison tipin ihan vain silkasta onnesta.

Paljastui, että mulla ja tuolla merkillisellä pariskunnalla on matka samaan kaupunginosaan. Jäätiin pois Gare Du Nordin juna-asemalla ja mentiin puoljuoksua maanalaisia tunneleita pitkin metroterminaaliin. Siinä kiireessä päätettiin, ettei meillä ole aikaa metrolippujen hankkimiselle ja matkattiin pummilla Montmartreen, tuohon vanhaan, syntiseen ja boheemiin Pariisin kallioon. Anversin asemalla sanottiin pikaiset heipat ja lähdettiin kukin suunnillemme.



Metrotunnelista ulos sukellettuani ei mulla ollut aavistustakaan mihin mennä ja missä mun hostelli on.
 En halunnut siinä ihmispaljoudessa kaivaa karttaa esille, vaan päätin hakeutua rinkkoineni johonkin kivaan kahvilaan lukemaan karttaa. Katujen välissä pilkotti Sacré Coeurin marmorinen kupoli, jonka suunnilla muistelin majoitukseni olevan. Kävelin pari korttelia eteenpäin ja käännyin vasemmalle. Sytytin miettimisröökin, potkiskelin maassa olevia viinipullonsiruja tennareillani ja nostin hetkeksi katseeni. Siinähän se oli ihan nenäni edessä - Le Village Hostel. Jotenkin tämä sattuma nauratti ja sai minut hyvälle tuulelle. Tätähän se matkustaminen pohjimmiltaan aina on; uusia ihmisiä, juoksemista, ja hassuja onnenkantamoisia. Kaikki järjestyy aina ja liikaa pohtimatta päätyy yleensä oikeisiin paikkoihin. Huoneeni ei ollut vielä valmis, joten jätin rinkkani hostellin suojiin ja lähdin tutustumaan keväiseen kaupunkiin.

Ensimmäisenä kävelin Sacre Couerin juurelle. Siellä norkoilevat tummat miehet piirittivät minut ja kertoivat olevansa Keniasta. Miehillä oli mukanaan naruja, joista he tekivät afrikkalaisia käsikoruja hölmöille turisteille. Kirkon edustan nurmi oli täynnä ulkomaalaisia ja sunnuntaista nauttivia ranskalaisia nuoria. Lähdin kipuamaan huipulle vieviä portaita ja kenialaiset huutelivat perääni "Hakuna Matata", ei huolia. 



Kukkula oli täynnä turistisia katuja, joiden varrella ranskalaiset muka-taiteilijat piirsivät vierailijoista muotokuvia. Ylihinnoiteltujen ja stereotypisten ranskalaisten ravintoloiden edustalla pyöri miimikoita ja monenlaisia katulaulajia. Ihastelin hetken maisemia ja löysin sattumalta Espace Dali-museon. Maksoin 11€ sisäänpääsymaksun ja kerroin baskeripäiselle museovirkailijalle rakastavani heidän kieltään ja sitä jääräpäisyyttä, jolla he sitä englannintaidoistaan huolimatta käyttävät. 

Espace Dali oli valloittava. Teosten esillepano on tarkasti suunniteltu ja kaunis. Taustalla soi hyvin dalimainen, hieman kammottavakin musiikki... Siellä hurahti helposti parikin tuntia. 










Kipusin portaita alas. Nälkä kurni vatsassa ja halusin ruokaa. Sacre Coeurin läheltä kivaa safkapaikkaa oli turha edes yrittää etsiä, siispä kipusin portaat alas ja suuntasin Montmartren laidalle etsimään edullista ja paikallisille suunnattua ravintolaa. Löysin halvan couscous-mestan, jota piti marokkolainen perhe. Tilasin couscousia ja lihapullia. Pöytääni kannettiin valtava vadillinen hyvin maustettua kasviskastiketta, kukkuralautanen taivaallisen hyvää couscoussia ja kaksi tennispallon kokoista lampaanlihapullaa. Katselin ranskan sarjan jalkapalloa telkkarista ja tilasin jälkkäriksi vielä cappuchinon. Kahvikin tarjoiltiin valtavasta mukista ja sen päällä oli löräys parhainta kermavaahtoa mitä olen koskaan maistanut. 

Ennen hostellille palaamista halusin vielä käydä katsomassa Moulin Rougea. Pigallen kaupunginosa löytyi helposti. Punaisten lyhtyjen katu oli täynnä pornokauppoja ja ilotaloja. Juopot notkuivat puistonpenkeillä. Vaikka Pigellaa on siistitty ja pornokaupatkaan eivät ole enää suttuisia, hämäriä pikkupuoteja, on paikan parikin sataa vuotta vanha atmosfääri aika helposti aistittavissa.



Epämääräisissä olosuhteissa nukutun yön ja päivän käpsyttelyn jälkeen palasin hostellille aivan rikki ja raihnaisena jo klo 17.00. Sain avaimet dormitoryyni ja tein itselleni punkan. Jaoin huoneeni argentiinalaisen maratoonarinaisen, columbialaisen taiteilijapojan, saksalaisten sisarusten kanssa. Eka iltana en oikein jaksanut tutustua keneenkään. Luin Merja Mähkän kirjaa ja torkahtelin sängyssäni. Illalla levitin pariisinkartan lattialle, otin selvää metroyhteyksistä ja suunnittelin seuraavan päivän ohjelmaa. Klo 23:00 olin jo unessa.





Aamulla heräsin aikaisin ja pompin villasukat jalassa aamupalalle. Croissantteja, sämpylöitä, muroja, kahvia, teetä, kaakaota ja erinlaisia hilloja. Ehkäpä paras hostelliaamiainen, jonka olen syönyt. Jo yhdeksän aikaan olin hoitanut kaikki aamutoimet, rupatellut metron lippumyyjän kanssa päivän kuulumisista ja selviytynyt metro 2:lla Napoleonin perustamalle Père Lachaisen hautausmaalle etsimään Jim Morrisonin hautaa.

Hautausmaa-alue oli suuri, sokkeloinen ja mahdottoman kaunis sinä sateisena kevätaamuna. Père Lachaiseen on haudattu valtava määrä mielenkiintoisia persoonia. Oscar Wilde, Jim Morrison, Molière, Chopin, Piaf... Morrisonin hauta oli ainoa mikä mua oikeastaan  kiinnosti. Yläasteikäisenä kun suunniteltiin interreilille lähtöä Karoliinan kanssa sovittiin, että jos ikinä mennään Ranskaan niin sitten käydään moikkaamassa Jimiä. Niinpä tuo hetki Morrisonin haudalla oli minulle aikalailla erityinen. Muutoin vaan kuljeksin päämäärättömästi hautakivien ja mausoleumien keskellä pohtien, että kuinka moni koditon hautausmaalla pitää majaansa illan hämärtyessä.








Père Lachaisen jälkeen käveleskelin esikaupunkialueen halki etsien metroasema Nationalia, koska metrolinja 6 kulkee Nationalista suoraan Eiffel-tornille. Hieman metroilemaan kyllästyneenä päätin kuitenkin kävellä osan matkaa ja ihmetellä ranskalaista elämää. Poikkesin pieneen kirjakauppaan ostamaan päiväkirjan ja hain tupakkiliikkeestä askillisen Che-tupakkaa. Välillä istuskelin penkillä ja katselin koiranulkoiluttajia, join limpparia ja olin vain ihan hirvittävän onnellinen. Metroaseman lähellä olevassa puistossa myytiin churroja ja nutellaa, joita mutustin lounaaksi. 




Eiffel-torni oli tosi ruma rautahökkeli, jonka edustalla parveili romanikerjäläisiä ja satoja turisteja. Kävelin Eiffel-tornin alitse läheiseen puistoon. Istuskelin hetken ja lähdin kyllästyneenä pois. Ylös en halunnut mennä pitkien jonojen ja korkeanpaikankammon takia. 


Lähdin metrolla takaisin Montmartreen tekemään tuliaisostoksia. Dali-museon kaupaan jäi pari juttua, jotka halusin ostaa kaverilleni, suklaahullulle kämppikselleni taas halusin hakea edellispäivänä kaupassa näkemäni jättiläismäisen Nutella-purkin ja käsintehtyjä suklaita. Nälkäkin meinasi jo olla, joten pieni pullo kaupan halvinta valkkaria, salaattiateria ja muutama macaron-leivos oli pakko hakea ennen hostellille vetäytymistä.




Väsytti. Uupuneena nojailin hostellini pöytään ja join valkkaria. Macaron-leivokset olivat ihania, ostin passiohedelmää, mustikkaa ja vadelmaa. Otin torkut ja herättyäni huomasin pohkeideni olevan ihan jumissa ja kivikovat kaikesta siitä kävelystä. Saksalaiset tyypit kertoivat olevansa Bremenistä ja huvittuivat kun kerroin, että olen ehkä menossa sinne kesällä. "Whaat? Even german people don't know where it is".  Jutustelin kolumbialaisen Danielin kanssa hänen kotimaastaan, pohjois-koreasta ja päihteistä. Poltettiin tupakkaa hostellin terassilla, me tupakoinnin lopettaneet, ja naurettiin Danielin surkeasti päättyneille jazz-treffeille kauniin brasilialaisen neidon kanssa. Argentiinalainen kämppis oli ylpeä Pariisin maratonistaan ja  norjalaiset pakkailivat ostoksiaan ja tekivät lähtöä takaisin Osloon. Tämän takia minä matkustaessani majoitun dormitoryihin. On ihanaa viipottaa vieraassa maassa oman päänsä mukaan, mutta on kiva illalla kokoontua ja vaihtaa kuulumisia. 


Seuraavana aamuna nukuin pitkään. Heräsin aamupalalle ja kömmin taas sänkyyni. Hyvästelin kämppikset ja luovutin huoneeni klo 11.00. Menin ensimmäiseen turistikahvilaan jonka löysin ja kirjoitin postikortteja rakkaimmille. Sitten etsin postitoimiston, lähetin kortit matkaan ja kiertelin muutamia pieniä putiikkeja. Myöhemmin hain matkatavarani, otin metro 2:sen Anversista Gare Du Nordiin ja etsin junayhteyden lentokentälle. Kentällä pidin piknikin, söin kindermunia ja tonnikalaleipää. Torkuin pehmeällä sohvalla kunnes heräsin lähtökuulutuksiin. Frankfurtissa etsin tyhjän portin ja menin nukkumaan sielä olevien varjoisten penkkien taakse. 

Helsinki-Vantaalla ehdin torkahtaa hetkeksi. Ajelin bussilla Rautatientorille ja toivoin kovemmin kuin koskaan, että bussiasemalle pääsisi lämpimään. Ihmiset purkautuivat baareista kännisenä ja kävelykyvyttömänä ryhmänä idiootteja. Yritin painaa katseeni maahan kävellessäni keskustan halki Kamppiin, en vaan jaksanut. Onneksi linja-autoaseman ovet olivat auki ja pääsin sisälle kevättamineissani. Sinne kylmälle betonilattialle minä sitten nukahdin klo 3.00 aamyöllä muutaman 10-vuotiaan pojanklopin, parin narkomaanin ja muutaman maahanmuuttajan keskelle.

Pariisissa muistin taas, mikä tekee minut onnelliseksi. Ei se, että istun niskat kyyryssä tässä koneella vailla minkäänlaista aivotoimintaa. Tänään varataan liput Berliiniin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti