Paluu

Jälleen Suomessa. Yhdeksän viikon aikana tapasin uusia ihmisiä, sain uusia kavereita, kolusin kolmea eri maata, kohtasin erilaisia kulttuureja, ihastuin, turhauduin ja opin paljon kaikenlaista.

Matkani alkoi 10.9, jolloin lensin Moskovan kautta Kuubaan. Saavuin maahan kesken pimeimmän yön ja jännitin taksin takapenkillä olkihattu päässäni, löytääkö kuski varaamaani casa particularia. Ajattelin viipyä vain muutaman päivän, mutta päivät venyivät viikoiksi kun huomasin että minut otettiin heti osaksi perhettä. Soittelen heidän kanssaan vieläkin, vaikka espanjani onkin kehnonlaista. Elelin perin tavallista kuubalaista elämää. Söin kiloittain hedelmiä ja join paljon rommia. Iltaisin istuin Siwi-nimisen yövartijan kanssa parvekkeella ja katselin pikkupoikien baseball-matsia. Miten nopeaa aika meneekään... Kuuba tuntuu vain hämärältä muistolta. Olinko minä edes siellä?

Maisema parvekkeelta

Näiden kyydissä minä huristelin!

Koti 

Ah, parhaat aamupalat. Leipää, hedelmiä, vasta puristettua mehua, kananmunia ja kahvia. Useimmiten mukana oli myös kinkku- ja juustolautanen. NAM!

Humberto, Alfredo ja Franco muuan rommi- ja oluthuuruisten perhejuhlien päätteeksi

Kuubasta lähdin jännittäen, itku silmässä kohti Jamaikaa... Unelmaani. Eka iltana satoi vettä, joka paikassa haisi ganja ja minua vitutti nukkua kuuman kosteassa sängyssä 6 hengen dormyssa. Reggae Hostel oli täynnä ja rauhaisan kuuba-arjen jälkeen tuntuikin yhtäkkiä järkyttävältä olla keskellä pilvipäistä nuorisoa. Sitten tuli Edward, jonka kanssa kolusimme slummeja ja down townia, hengailimme rastafarien kanssa ja suunnittelimme tulevaisuutta Jamaikalla. Kaikki palaset loksahtelivat paikalleen, enkunkieli muistui mieleeni ja sain rohkeuteni takaisin. Mikään maa ei ole tehnyt muhun tällaista vaikutusta, enkä missään ole saanut näin lyhyessä ajassa näin mieletöntä määrää ystäviä. Saksalainen kaverini Helena onkin tulossa käymään luonani.

Niinpä

Meidän jengi Trench Townissa... Ed, Ran, Minä ja Jason <3

Ganja everywhere

Oikeaoppiset vaelluskengät

Rantsua Portlandissa

Sensuuri-Kamila, ystäväni Puolasta

Jamaikan jälkeen paluu Suomeen oli kammottava. Satoi vettä, oli synkkää. Syksy masentavimmillaan. Uneksin Jamaikasta joka yö, hourailin ja kävelin unissani. Paluu Lappeenrantaan tuntui suurelta pettymykseltä ja jo viikon jälkeen lähdin Helsinkiin. Kukaan ei kaivannut minua, kukaan ei soitellut minulle. Helvettiäkö minä siellä tein? Menin Miialle. Tupsahdin remontin ja muuton keskelle asuntoon, jossa sähköä sai yhdestä pistorasiasta ja vettä vessan hanasta. Onneksi oli vedenkeitin, jolla nuudelit valmistuivat yhdessä hurauksessa. Elelin festarielämää keskellä Vuosaaren lähiötä ja olin onnellinen.

Viikon kuluttua lähdin Intiaan. Kenties liian pian väkevän ja pysäyttävän Jamaika-kokemuksen jälkeen, sillä aluksi koko maa ei tuntunut oikein miltään. Likaa, kaaosta ja huijareita väsymykseen saakka. Lämpenin maalle hitaasti, mutta lähdön hetkellä olin jo aivan myyty. Matkaväsymys ja koti-ikävä verottivat ja Suomeen oli kuitenkin mukava palata.

Delhi

Monkey Tempple

Joku tönö

Ganges

Meitsiiiii

Nyt olen ollut Suomessa 6 päivää. Saapuessani Helsinkiin pääkaupunkiseutua ravisteli Antti-Myrsky. Bussit olivat myöhässä, metrotkin huoltotoimenpiteiden vuoksi käyttökatkossa. Menin Miialle yöksi, saunoin, söin pitkästä aikaa oikeaa leipää ja hirvenlihaa. Oli kiva palata lumen, eikä vesisateen keskelle. 

Helsingistä lähdin Lappeenrantaan. Ehdin olla yhden yön kotona, sitten lähin Turkuun työhaastatteluun ja katsomaan uutta kämppääni. Se on upea. Keittiö on aikuismainen ja tilava, olkkari valoisa. Mun makuuhuone kaipaa pintaremppaa, koska entiset asukkaat ovat mm. maalanneet suoraa tapettien päälle ja listoittaneet katonrajan päin persettä. Työhaastattelu meni ilmeisesti ihan hyvin, sillä sain vuoden pestin. 

Nyt minä olen täällä. Lappeenrannassa. Teen luopumistyötä, pakkailen ja välillä pillitän. Viettäessäni aikaa kavereideni kanssa mietin, että haluanko todella muuttaa ja sitten tajuan, että ei muuta vaihtoehtoa ole. En minä viihdy täällä, vaikka kolmen kuukauden jälkeen tämä tuppukylä tuntuu auvoiselta. Pakkanen kipristelee kivasti poskia ja lumi narskuu kenkien alla - nautin tuollaisista asioista ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni. On ihanaa herätä omalta sohvalta ja elää omaa elämää, edetä siinä. En enää elä tätä elämää täällä turtuneena, tai leiju vain päivästä toiseen. Musta tuntuu, että nyt olen oikeasti kiinni tässä ja voin nauttia siitä ilman kiirettä mihinkään. Aika upeaa!

Uusi duuni alkaa 2.1.13. Sitä ennen vietän Joulun Raahessa perheeni kanssa, tapaan ystäviäni ja pakkailen omaisuuteni pikkuhiljaa pahvilaatikoihin.